Parisuhteet, jännä juttu.

Näin pitkän tauon jälkeen erästä  miespuolista tuttavaani, ollaan tunnettu jos pitkään, ja oltu aina tietyllä tavalla sellaisessa syvemmässä yhteydessä, että ihan kaikesta on puhuttu. Koskaan ei olla oltu muuta ku kavereita, vaikka aina olen ollut itse ainakin kiinnostunut ja havainnut kemiaa. Mutta en oo sille koskaan antanut mahdollisuutta koska aina on jompi kumpi tahoillaan ollut parisuhteessa. Nyt tilanne on se että molemmat ollaan sinkkuja, minä jo sitten päässäni aloin haaveilla että mitä jos tää nyt lähtis, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta pelottaa että mitä siitä oikeen tulis. Huh.

Istuttiin pidempään ja juteltiin kaikesta ihan niinkuin ennenkin, ja tuli sitten setvittyä kaikenmaailman parisuhde kuviota, siinä sitten tuli ihan ääneen sanottua etten oo koskaan ollut pitkässä parisuhteessa, mun mielestä siis alle puolivuotta ei oo kyllä pitkä. Tästä intoutuneena oon nyt sitten pohtinyt että miksi. Ei tää pohdiskelu oo paljon mitään tulosta tuottanut, yleensä on kyllästynyt, kemiat on kadonnu tai että se ihminen johon ihastuit ei ollutkaan se mitä luulit. 

Viimeisin parisuhteeni oli varsin epämääräinen, sovittiin että ei tapailla muita, muttei kuitenkaan oltu mikään pari. Mä koin sen tilanteen hirveen vaikeaksi, tyydyin asemaani koska pidin siitä ihmisestä tosi paljon, miten sä määrittelet sen toisen kanssa olemisen jos ei tiedä missä rajoissa ollaan. Mä halusin olla mahdollisimman avoin siitä että missä mä meen ja kenen kanssa ja mielellään mä kyselin toisen kuulumisia päivästä toiseen, mutta pidemmän päälle alkoi tuntua sille että mä laitoin itseäni peliin koko ajan enemmän mutta mies ei tullut missään vastaan ja turhauduin siihen. Eikö sitä oikeasti kiinostakkaan tarpeeksi että haluais että tiedettäis toisistamme melkeen kaikki, tunnettais kaverit, tiedettäis mistä toinen pitää, haluttais toista. Ja tapani mukaan eräänä yönä ilmoitin että tää ei riitä mulle, mä lähden aamulla. Mies vastasi: "okei". Itkin muutaman kyyneleen, puhuttiin niitä näitä, ja aamulla mä lähdin, helpottuneena. 

Mä en kadu sitä aikaa, opin ihan valtavasti itsestäni sinä aikana. Siitä että millanen mä oon jonkinmoisessa parisuhteessa. Sen mä tiedän että liikaa epämääräsyyttä en kestä kun se tuo niin paljon epävarmuutta, mitä me ollaan, miks me ollaa, riittääkö tää? Se tuo meikäläisestä ainakin esiin kaikki kamalimmat puolet, olin mustasukkainen kaikista naisista, koska en tiennyt mihin mä asetun niiden rinnalla.

Huh on helpompaa olla yksin mutta niin paljon mukavampaa jakaa elämä jonkun muun kanssa, osuappa sellainen mies joka kestäis mun pienet oikuttelut ja pienet siivousneuroosit, epävarmuuden hetket, mutta arvostais myös niitä loistonhetkiä kun olen parhaimmillani ja rakastan maailmaa.

Tänään fiilis on se että mä haluan vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. 

Parasta olis tavata se oikea, mä uskon että kaikille on sellanen olemassa. Pikkuromantikko täällä hei! 

Here we go!

Huh onpas mennyt luvattoman paljon aikaa sitten viime kirjoituksen. Ei oo menny kaikki ihan niinkuin pitäisi, ja tavallaan taas on. Olen tajunnut olevani ihan viimisen päälle loppu, en niin loppu että ei enää mitään jaksaisi, mutta siinä rajoilla. Mietitään viime viikkoa kun 3 kertaa aamulla työmatkalla bussissa istuessani tunsin miten paniikkikohtaus alkaa, ajatuksissani vain "ei nyt, ei nyt, ei nyt, mene pois, ei enää tätä, ei enää tätä" ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen ne ylättivät olemassa olollaan. olin jo unohtanut miltä tuntuu kammota kuolemaa ja oksentamista bussissa, vaikka kumpikaan ei ole koskaan ollut kohtauksen lopputulos.

Ruokailu on ollut sinänsä ihan ok ja itsestä muuten huolen pitäminen. Tukkaa on laitettu, vaatteita mietitty entiseen malliin, mutta muiden ihmisten aatteita on pohdiskeltu senkin edestä. Oonko nyt pätevä, vaikka tiedän että oon. Oonko mä nyt riittävän hyvä, todellakin! Usein parempi kuin esim. kollagat. Mutta millä se saadaan pysyväksi olotilaksi? Onko sellainen mahdollista, ja riitänkö sittenkään?

Plussaa on silti ollut viime viikoissa aivan valtavasti, olen vihdoin, vihdoin, vihdoin valmistunut korkeakoulutettu!!!!! Vain puoli vuotta myöhässä vaikka olen viimeiset kaksi vuotta tehnyt normi amkin kanssa täysipäiväisesti duunia ja opparia korjailtiin aamuöisin. Nyt se on kaikki ohi. WOU. Mä luulin ettei tää koskaan lopu, mutta näin se vaan kävi että parin set backin kautta tavoite saavutettu, joten kokonaisuudessaan koen että tästä on tullu hieno vuosi. Olen valmistunut, ja elämäni ensimmäisessä esimies-asemassa ensimmäisellä urallani. Ensimmäisellä urallani siksi että olen päättänyt seuraavan vuoden sisään hankkia itselleni oman alan duunin.

Se intohimo, joka mulla on ollut musa ja media alaa kohtaan on hetkellisesti ollut piilossa ja unessa. Nyt kun koulu on hoidettu on aika katsoa eteenpäin niihin hommiin joitan mä ihan oikeasti haluan tehdä ja joihin haluan päästä viimeistään ennen kuin 30 tulee täyteen. Tiedän että lahjoja ja ammattitaitoa löytyy, mutta kanavat vielä puuttuu. Ne hankitaan. Ja pian. piste.

Alkoholiin olen koskenut, mutten juonut itseäni humalaan. Ruokaa olen vähätellyt, mutta silti syönyt. Omaa itseäni vähätellyt, mutta silti näyttänyt närhen munat jokaiselle aliarvioivalle ihmiselle. Mä oon se mitä oon, pystyn siihen mitä tahdon jos niin päätän, eikä mua voi kukaan enää pysäyttää tässä menossa. Takapakkeja tulee, mutta tulkoon mä voitan ne. Mä voitan sen että en usko aina itseeni tai aammattitaitooni, mä voitan sen että bussissa ahdistaa niin monesti ja mä voitan sen että aamuherätykset on maailman kamalimpia. Kahvit pannuun ja täysillä eteenpäin kohti uutta päivää!

Usko ittees, kykyihis ja kaikkeen siihen mitä oot just nyt, se vie sua eteenpäin; aina.
Mä vannon.

tuitelis tui! Uutta viikoa kohti. Paremmalla fiiliksellä ja tähtäimessä yks paniikki vähemmän bussissa ainakin ja yks putkeen hoidettu perjantairyysis duunissa. Hell yeah!

Hieno uusi alku takana.

Mikä viikko, huh! Takana hyviä hetkiä ystävien kanssa, sopivan pitkiä yöunia, sunnuntaina surutta sohvalla löhöilyä ja nyt aivan rättipoikki uusien duunien aloittamisesta. Parissa päivässä saatu aikaan niin jäätävä informaatioähky ettei mitään rajaa!

Mutta plussaa tässä kaikessa on se, että musta tuntuu että tuun Niiin haldaamaan tän uuden homman! Eilinen oli täyttä hakemista, mutta jo tänään tokana päivänä tuntu että alkaa olla sopivasti kärryillä. Tottakai vielä paljon asioita joita en osaa mutta alku aivan mahtava! 

Eilisen päivän jälkeen mietin edelleen että miten mä saavutan sen auktoriteetin jota tähän hommaan tarvitsee jotta ihmiset kuuntelee, mutta tänään kun seisoin sanojeni takana ja osasin jo ohjeistaa että mitä tapahtuu ja milloin, kenen homma on mikäkin.  

Saavutuksia viimeisen viikon aikana, olen tehnyt oikeaa ruokaa lähes joka päivä  ja nukkunut hyviä yöunia. Tehnyt töiden ulkopuolella asioita joita oikeasti haluan tehdä, nähnyt kavereita ja kirjoittanut, soittanut pianoa hyvällä ajalla ja häirinnyt naapureita. Sen sijaan että olisin vain jäänyt kotiin nököttämään, ja tuijottamaan telkkaria 😄 vaikka kuulostaa pieneltä niin tämmöset jutut oikeesti parantaa arkea niin miljoonasti! 

Tämä tässä tältä erää. Ihanaa viikkoa joka ikiselle! 😄

niin paljon hyvää tässä viikossa!

Oikeasti. Vaikka vähän on automaatilla menty välillä, niin silti.

1. 2/4 aamusta on syöty aamupalaa ennen kotoa lähtöä, aamupala tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että suuhun eksyy hammastahnan ja kahvin lisäksi jotakin ravinnoksi kelpaavaa.

2. Välipaloja syöty jokaisessa työvuorossa ainakin yksi (vrt. aiemmin ei yhtään vaikka menis 10 h päivä) tähän mennessä olleet aika hedelmä painotteisia, enikeis! Paljon paremmin energiaa. Huh!

3. 3/4 päivistä myös ruuat mukana ja syöty! (vrt. norm. 5 päivänä kuudesta, en syö työvuorossa mitään) hyvät salaatti ainekset kaapissa niin on ollut helppo tehä erilaisia versioita eri päiville. Töiden jälkeen on ollut energiaa muuhunkin kuin päikkäreille, ei sinänsä ihme.

4. Kolme yötä neljästä, nukuttu hyvät yöunet. Sellaiset että herää aamulla virkeänä vaikka pitäisikin nousta normaalia aiemmin. Goodbye 12h/vrk!

5. Kohta edessä harvinainen herkku, eli vapaa viikonloppu. Suunnitelmissa on, Olut-Expo visiitti, viimeisten amki kurssin läpi saaminen ja merenranta maisemissa kävely, mummolassa kyläily ja pikkuveljen kanssa hengailu.

Pikkulisänä, kahvin kulutus työpäivien aikana sadastatuhannestamiljoonasta kupista, 1-2 kuppiin.

Alkoholin vähentämisen ja mahdollisen pois jättämisen suhteen, viitannen yllä mainittuun kohtaan 4. Yöuni. Olen siis viikon sisään käynyt 2. kertaa jossain töiden jälkeen. Toisella kerralla, valitsin holitonta seuraksi, selitin puolet ajasta muulle seurueelle että miksi, mutta sain pointtini kuitenkin yllättävän helposti läpi ja osakseni jopa kateellisia katseita. Toisella kertaa join yhden ihan oikean oluen ja kun muut aloittivat toista kierrosta siirryin ihan keposasti limppariin sen kummemmin enää uudestaan selittelemättä.

Vannon, siis vannon että jos se yksi annos vaikutti uneen, nukuin paljon kevyemmin ja aamulla ei kyllä ollut lainkaan niin virkeä olo kuin holittoman istuskelun jälkeen. Kyllähän näistä vaikutuksista aina puhutaan, mutta ei sitä tahdo uskoa ennenkuin itse vertailee. Palataan taas tähän että tuopillinenkin lainaa fiilistä seuraavalta päivältä.

Tartutaanpa vielä siihen mihin aivan varmasti joku lukijakin tarttuu mielessään, siis siihen että miksi  pitää käydä töiden jälkeen välttämättä missään, tai varsinkaan jollain afterworkeillä. Syy ainakin mulla, on puhtaasti sosiaalinen. Jos tekisin normaali 8-16 rytmillä voisi töiden jälkeen tehdä monenlaisia asioita, ja ystävien kanssa käydä kahvilla, tanssitunnilla, kävelyllä yms. kuten teenkin monesti arkivapailla tai aamuvuorojen lomassa. Mutta mietippä miten toteutat tämän klo 02 aamuyöstä tai keskiyöllä? Iltavuorojen kanssa on aika vaikea sovittaa sosiaalista elämää joten työaikoihin sovellettuna tämä on ihan tavallista kanssakäymistä, ja monesti siinä istutaan se hetki purkamassa päivän hyvät ja pahat ja jätetään työpäivä taakse. Etenkin yksin tehdyn vuoron jälkeen on harvinaisen puhdistavaa jutella hetki jonkun kanssa joka on tehnyt samaa koko päivän, jotta voi jättää kaiken taakseen ja siirtyä koti kohti hyvillä fiiliksillä. Se Hetki siinä porukalla ns. kahvihuonekeskustelua on monesti aika isohenki reikä.

Aivan varmasti on ihmisiä joille se töiden jälkeinen on ihan vaan hiprakan hakemista ja alkoholin vuoksi, muttei mulle oo koskaan kyllä ollut.

Löytäkääpä jooko tekin niitä omia saavutuksianne ja kokeilkaa kirjotella ylös niin saa erilaista tuntumaa. Tsemppiä itse kullekkin loppuviikkoon!

Onhan tää vähän cheesy, mut silti!

Miksi teen työkseni sitä mitä teen?

Törmää monesti siihen että ihmiset ihmettelee että miksi mä olen ravintola-alalla vaikka olen opiskellut aivan muuta?

Tällä alalla mä oon jo ammattilainen, vaikka oon vasta täyttänyt 25, mä olin tällä alalla alusta asti luontaisesti hyvä, oppinut uudet asiat hetkessä ja nauttinut kiireestä. Vaikka en ole joitain asioita alkutaipaleella osannut, mulla on ollut se onni, että olen aina päässyt tekemään töitä ihmisten kanssa joilta on voinut aina kysyä ja saada vastauksen ilman minkäänlaisia alentavia kommentteja ja katseita. Kukaan ei silti ole kysellyt että enkö mä ole käynyt alan koulua. Vastaus tähän silti on; En ole. 

Kerran kysyttiin, kun ohjasin amk harjottelijoita eräässä työpaikassa. Yksi harjottelijoista kahvitauolla kyseli että miten olen päätynyt sinne töihin yms. mitä näitä tutustumis kysymyksiä on, vastasin että mutkien kautta mutta lähinnä vaan ajautunut, ja puoliksi sattumalta ja tykkään siitä mitä teen. Sitten se kysäs että oonko mä käyny kouluja, ja tokasin että, "eipä oo tullu käytyä, mutta en mä oon niitä tarvinnut". Mä oon muksusta asti jo synkällä 90 luvulla ollut jeesimässä äitiä catering tilaisuuksien järjestämisessä, pyyhkinyt pöytiä sen työpaikalla kotiin lähtöä odotellessa yms. Äidin peruja varmasti monikin asia, ihan perusteet siitä lähtien miten sitä rättiä käytetään, limppari esanssi vaihdetaan, miten kahvikupit katetaan. 

Varmasti jotain teoriatietoa olis voinut koulussa jäädä päähän mistä olis ollut hyötyä, mutta totuushan on vaan se että näin se vaan kävi. Lukion jälkeen tein ekstra hommia erilaisissa rafloissa, lapissa, isoissa ja pienissä ravintoloissa. Opiskelu aikana sama jatkui, ei mennyt kauaakaan kun vakkaripaikkaa tarjottiin hyvästä paikasta, kun olin ollut isolla porukalla hoitamassa erään yökerhon sulkemista. Siitä on alle vuosi. Nyt mä odotan seuraavaan paikkaan siirtymistä, perus tarjoilijasta askeleen ylöspäin. Voin kertoa että se tuntuu hienolta, omalla uralla yksi virstanpylväs saavutettu. Tästä seuraava tavoite on sitten se että ennen kun 30 v. tulee täyteen olis edessä muutos ravintola-päälliköksi tai muulla tavalla askeleen teenpäin. Ties sitä jos sais vaikka omankin paikkansa pistettyä pystyyn. 

Vastaus niille jotka kysyy että miksi, ja siks että tää on kivaa duunia, joka päivä saa jotain aikaan ja kun joku polku vie eteenpäin, niin kyllä mua kiinnostaa katsoa mihin se vie. Musa ja media hommia tässä pienimuotoisemmin häärii vieressä ja seuraa, mutta nyt on tämä ura ja sillä mennään. Pidän oman-alan hommia silmällä jos tulee eteen sellaista jonka vuoksi haluaisin vaihtaa, mutta tässä taloustilanteessa mediatalot eivät ole kovin mahtavassa tilassa työpaikkojen suhteen. Miksi ei voisi olla ravintola-alalla töissä?

Mitä enemmän oon tavannut uusia ihmisiä ilman opiskelu tai muuta vastaavaa kontekstia sitä enemmän mä olen esimerkiksi törmännyt treffeillä miehiin jotka on mielenkiinnolla tutustuneet ja olleet kiinnostuneita, kunnes on paljastunut että olen tarjoilija. Herranjestas, TARJOILIJA. Tuntuu niin monesti siltä että katsotaan samantien alaspäin, ja ollaan että "jaa et sellasta, eiks siinä oo aika pieni palkka ja kamalat työtunnit, eiks oo kauheeta kattoa ihmisiä humalassa". Nämä kommentit tulevat monesti vielä sellaisten suusta jotka esimerkiksi itse opiskelevat yliopistossa, ilman tietoa työpaikasta, tai esimerkiksi toimistotyön tylsyydestä valittavia veijareita. Ihmisten arvokäsitykset ovat joskus niin käsittämättömiä.

Nyt on toki vähän päässyt käymään niin että olen lipsahtanut uppoutumaan liikaa töihin ja siihen maailmaan ja unohtanut liialti monet muut asiat elämässä. Vaikka niitä kuljettanut niitä mukana koko ajan, mutta auttaisi varmasti jos ei käyttäisi työpäivän aikana kuluttaisi kaikkia energioita, että jaksaisi niitä omia juttuja sitten työn ohella myös.  

Korostettakoon vielä kertaalleen, että tykkään mun töistä, paljon, ja mitä kiireisempää sen parempi. Pikkujoulukausi tervetuloa! Oon valmis!

Alkoholin pois jättäminen.

Tässä on asia jonka toteuttamista olen jo pidempään ajatellut, ja oikeastaan en pahemmin alkoholia käyttänytkään kun ravintola-alalla aloittelin nykyisellä paikkakunnalla, hassua kyllä vaikka tein vuoden erinäisissä paikoissa, en oppinut tuntemaan ketään, nykyään kun olen sitten taas käynyt afterworkeilla yms niin sitä tuntee jonkun ravintolasta kuin ravintolasta. Mikä siinä on että ei voi sosialisoida muiden ihmisten kanssa kuin olut-tuoppi kädessä?

En ole pitkään aikaan kokenut mitään miellyttävää humaltumisessa, enkä varsinkaan krapuloissa. Humaltuminen on hyvän fiiliksen lainaamista seuraavalta päivältä, ja se taas mielestäni tarkoittaa sitä että jos ei se sen hetkinen onni riitä niin pitäiskö asialle tehdä jotain muutakun ottaa muutama olut? Miten hyvältä tuntuikaan herätä jokaisena aamuna virkeänä ilman mitään olut pöhniä tai dagen eftereitä? Niin hyvältä että mä haluan elää sellaista elämää. Ja olla sellainen ihminen kuin olin silloin, virkeä, onnellinen, joskus töistä väsynyt mutta muuten virkeä, vapaapäiviä aikaa oli kaikenlaiseen kun ei koskaan ollut krapulaa. En usko että tälläinen muutos ratkaisee kaikkea, mutta mä tiedän että se vapauttaa omalla tavallaan.

En vaan vielä tiedä miten otan vastaan sen sosiaalisen paineen, että jos sitten olen mukana illanvietoissa niin miten siellä toimitaan? Joudun satavarmasti perustelemaan päätöstäni niiin monelle ihmiselle etten tiedä naurattaako yhtään. Eikä varsinkaan naurata se että ihmisten ajatus monesti ensimmäisenä on se että onko sulla joku ongelma alkoholin kanssa, tai että ootko sä raskaana jos et juo. Ennen pärjäsin skippaamalla illanvietot ja olemalla pakollisissa paikalla pieni kokis kädessä joka tilattiin taktisesti tiskiltä kun muut eivät olleet paikalla joten tarvittaessa saattoi sanoa että joo kossukola tää on. Kollektiiviset snapsi hetket olivat silti ongelma, huvittavaa kyllä, on niitä joskus heivattu kukkapurkkeihin ja ties mitä kikkoja on tullut keksittyä. Mutta miten sitä toimii sitten jos ihan rehellisesti ja avoimesti on juomatta, pääseekö siitä selittelystä millään? Ja miten siinä sitten ollaan jos otatkin ruuan kanssa vaikka viiniä niin ajatteleeko ihmiset sitten heti että olet "repsahtanut" vaikka juomattomuus on alkujaankin omaa valintaa.

Mainittakoon vielä että en tosiaan koe että alkoholi olisi minulle elämässä ongelma, en istu joka ilta tinttaamassa, enkä edes joka viikonloppu. Mutta ne sivuvaikutukset on se jotka suorastaan vituttaa, en mä halua viettää vapaata lauantai aamua pahaa oloa potien ja huijaus morkkiksesta kärsien kun kyse on siitä että itse on tunkenut kroppaansa myrkkyä joka sekoittaa aivokemiaakin ihan kiitettävästi. Sanotaanko lyhyesti että päätös pohjaa ajatukseen, kehoni on temppelini.

Suurimmilta osin olen viimeisen vuoden aikana tehnyt töitä oman olemukseni rakentamiseen, ja "mitä muut ajattelee"-kaavan unohtamiseen, mutta tässä asiassa se silti vaivaa mua.

herättääkö kenessäkään ajatuksia?

mukavaa viikonloppua!
-Sergula

Työminä ja sen uudet haasteet.

 

Tässä päivän inspiraatiota. Mä olen jo kantapään kautta oppinut että en löydä itseäni tai omaa onneani parisuhteista eikä vain työn kautta voi määritellä itseään vaikka se olisi helppoa. 

Viimeisen vuoden aikana olen rakentanut sitä omaa itseä jota ei ainakaan vapaa-ajalla kiinosta mitä muut ajattelee, ainakaan niin paljon kuin ennen, nykyään puen päälle sitä mikä musta tuntuu hyvältä, laitan tukan ihan just niin kun itse haluan ja just sen verran meikkiä kun huvittaa, se ei oo kenenkään muun määriteltävissä. Ei sekään että mitä sanon ääneen, minkä mielipiteeni ilmaisen, se on ihan mun oma valinta.  

Työ minä on löytänyt sen rohkeuden sisältään että osaa, pystyy ja voi seistä omien tekojen ja päätösten takana. Ennen hain hirveästi varmistusta muilta ja ymmärrän hyvin miksi en päässyt etenemään esimiesasemaan ennen kuin nyt. Nyt se, että osaan, uskallan ja luotan omiin tekoihin vaatii opittavaksi rinnalleen delegoinnin taidon, ja luoton alaisiin ja kollegoihin, luoton siihen että muutkin osaa enkä vain minä. Jos esimiehenä teen kaiken itse, ei se ole johtamista vaan muihin luottamattomuutta. Se on opittava monen muun asian rinnalla. 

Odotan näitä uusia haasteita innolla, vaikka vähän jännittääkin että pärjäänkö, vaikka tiedän että pärjään. Tiesin jo ennestään että taidot riittää, piti siitä saada jonkinlaista pönkitystä. Jostain syystä yllätyin kun kollegat ja tutut kannustivat kokeilemaan. Jopa ex poikaystäväni iloitsi puolestani ja sanoi odottaneensa sitä hetkeä että saan ylennyksen, sillä hänestä olisin loistava juuri siihen asemaan. Työminä kaipaa siis jonkinlaista olalle taputtelua aina välillä, mutta kukapa ei haluaisi kiitosta hyvin tehdystä työstä, tai rakentavaa palautetta huonosta?

Näihin fiiliksiin ja tunnelmiin, nyt kohti kauppaa ja siellä kipakasti eines hyllyn ohi! Kokin tyttärenä ruuanlaitto käy nopeasti ja taitoja riittää vaikka mihin. Miksi ihmeessä taannuin valmisruokien syövereihin vaikka arvostan hyvää ruokaa niin paljon? Tänään aion pysähtyä lihatiskille ja napata mukaan jotain hyvää lihaa tai kalaa ja sen kaveriksi salaattia ja joku hyvä peruna lisuke. Nam. 

Heippa!